Kesän loppumetreillä ja parien ekojen koulu viikkojen aikana erityisesti yritin olla selailematta muitten vaihtareitten Instagram ja Facebook tilejä, tai katsomatta muitten Snapchatin Mystoryja. Se teki aika kovaa hallaa mielelle ja itsetunnolle, kun huomasi ettei itsellään ole kaverin kaveria, ja muilla näyttää olevan jo huikea ystäväporukka tai useampikin, joiden kanssa tehdään kaikkea hienoa.
En siis tuntenut ainuttakaan ihmistä mun koulussa kun sinne menin, eikä kukaan oikeestaan ollut kiinnostunut. Koitin kovasti jutella ihmisille ja moikkailla aina ja näin, mutta kyllä sen huomasi että suurimmalla osalla lopahti kiinnostus parin päivän jälkeen. Kuten useasti sanotaan, kaikki asiat tuntuu vaihtarina tuhat kertaa pahemmalta. Sen voin todellakin allekirjoittaa.
Pahin tunne mahdollisesti on se kun tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja ei tunne olevansa tervetullut. Se kun vaikka kuinka kovin koittaa ottaa osaa keskusteluun ja pysyä mukana, eikä kukaan kuuntele. Ennen ajattelin, että jos porukassa on joku kuka on hiljaisempi ja ei ota kovasti kontaktia muihin, on itse päättänyt niin. Nyt tajuan, miten vaikeaa se on päästä juttuihin mukaan ja itsekin sorrun välillä vaan seuraamaan vierestä, kun en ymmärrä mitä on meneillään. Vaikka mulla ei oo mitään pahempaa kielimuuria missään kohtaa ollut, keskustelun seuraaminen on melkeenpä ainut juttu mikä tuottaa hankaluuksia normaalissa kanssakäymisessä. Mun pitää oikeesti keskittyä, että tajuan mitä on meneillään.
Koulun alku oli pahin. En tiennyt ainuttakaan naamaa koulusta, ja kun joku tuli kysymään että kuka olen, eikä mua täällä aikasemmin ole näkynyt, pelasti mun päivän. Toisaalta lukuiset kerrat oon myöhästynyt tunnilta, kun oon siirtymisvälkällä vessaan jäänyt tirauttamaan kyyneleet kun tunnen olevani niin yksin. Olen tuntenut olevani taakka, yksinäinen, epähaluttu ja erillään muista. Olen hymyillyt, vaikka olen tuntenut kyyneilen polttavan.
Olen onnellinen niiden vaihtareitten puolesta, keillä ei oo ollut mitään vaikeuksia millään tasolla. Mulla onneksi ne on ollut vaan henkisellä tasolla sopeutuessa. Joka viikko on kuitenkin aina parempi, mutta en vielä osaa sanoa, onko vaikeimmat ajat vasta eessä vai ohi. Mulla alku ei ole ehkä ollut kaverien suhteen se helpoin, sillä vaikka monet vaihtarit sanoneet "En tuntenut ketäön kun menin kouluun!" Niin siellä on aina joku naapuri, joukkuekaveri tms. jonka on aiemmin tavannut. Mulla vaan tollaseen ei ollut mahdollisuutta.
Tiedän, että pystyn parempaan. Pystyisin parempaan tutustuessa kavereihin, tutustuessa Rotareihin, tutustuessa kaupunkiin. Pystyisin puhua enemmän, nauraa enemmän, hymyillä enemmän. Pystyisin olla spontaanimpi, pystyisin olla täysin välittämättä pikku jutuista, pystyisin olla sosiaalisempi. Pystyn uskoa itseeni joka tilanteessa. Ei, en ole epäonnistunut, en kadu mitään hiljaista hetkeä tai nieltyjä kyyneleitä. Se on elämää, elämää on myös se että kehittyy ihmisenä ja pyrkii aina tekemään parhaansa. Joka ikinen päivä mulla on täällä tavoite: Olla parempi minä.
The exchange student. Vaikka haluan toki tuoda esiin että olen suomalainen ja olen vaihtari, niin olisi minusta parempi että minua kohdeltaisiin joka paikassa yhtäläisesti muiden samanikäisten kanssa. Loppupeleissä harvoja kiinnostaa täällä oletko vaihtari vai et. Haluaisin tulla katsotuksi minun itseni ja persoonani kautta, enkä sen että olen vaan joku tyttö tuolta Euroopan Pohjolasta.
Jos joku suomalainen, erityisesti nuori, tätä postausta lukee, niin onko sinulle tullut mieleen miten sun kaupungin tai koulun vaihtareille kuuluu? Näyttääkö, että vaihtarilla on paljon kavereita ja että sillä on kivaa? Hymyileekö se? Uskon että näihin kaikkiin vastasit kyllä. KYLLÄ mä hymyilen, mä vaikutan siltä, että mulla on kavereira, mä vaikutan siltä että kokoajan on helppoa ja kivaa. Näin useammat on luulleet täällä.
Häh, eikö vaihtareilla ookkaan aina kavereita?
Maija xx
